Upsyn järjesti jäsenilleen koulutuspäivä 17.5.2013 Helsingissä teemalla “Lasten ja nuorten tunne-elämän arviointi”. Kouluttajana on toiminut Satu Häkkinen, PsM. 
Muistion koulutuksesta ovat kirjoittaneet koulutukseen osallistuneet psykologi Laura Kruus ja Hanna Nordström.

Koulupsykologi innostui, kun sähköpostiin kilahti viesti koulutuksesta otsikolla “Lasten ja nuorten tunne-elämän arviointi”. Pohtimatta asiaa enempää vastasimme saman tien ilmoittautumalla tähän meille niin arvokkaalta kuulostavaan koulutukseen. Ja niinhän siinä kävi, että nopeat söi hitaat: koulutus tuli kuulemma täyteen alta aikayksikön. Parhaimmillaan koulupsykologi kantaa oppilaiden angsteja, opettajien angstia erilaisista asioista, rehtorien angsteja sekä tietysti vanhempien angsteja. Jospa siis saisi vähän jotakin apua edes yhden angstin jäsentämiseen.

Kouluttaja Satu Häkkisen (Proneuron) olemuksessa ja tavassa esittää asioita tuntui mukavalta arkeen yhdistyvä käytännönläheinen jutusteleva tyyli. Kouluttaja oli tietoisesti jättänyt pois liiallisen teoretisoinnin ja kuvasi omaa tapaansa tehdä tunne-elämän tutkimusta. Tällaisista ns. “jokamiespsykologeistakin” tuntui että kyllä mekin jotakin osaamme ja opimme koko ajan lisää. Tuli sellainen tunnelma, että noitahan lähes kaikkia menetelmiä mekin käytämme tai siihen on mahdollisuus.

Luennoitsija aloitti päivän pohtimalla: Mikä on normaalia tunne-elämän kehitystä ja milloin kyse on psyykkisestä oireilusta, johon pitäisi puuttua. Lapsen ja nuoren normaaliin tunne-elämän kehitykseen kuuluu mm. realistinen käsitys ympäröivästä maailmasta sekä omasta itsestä, lapsen tunne siitä, että hän hallitsee käyttäytymistään, kyky muodostaa sosiaalisia suhteita vertaistensa kanssa sekä riittävät ongelmanratkaisutaidot. Kouluikäisen ongelmista voi antaa vinkkiä esimerkiksi kyvyttömyys/haluttomuus opiskella. Nuoruusikään tullessa nuori tavallisesti luottaa siihen, että “minusta voi tulla mitä vaan”. Toiveet ovat joskus epärealistisiakin, mutta toiveikkuus antaa pontta muodostaa uutta minäkäsitystä. Nuoruusikä on hämmentävää ja koulupsykologinakin voi törmätä nuoreen, joka kyselee “Olenko tulossa hulluksi?”. On monta asiaa, joiden kautta voi peilata kehityksen normaaliutta, rajankäynti normaaliin on joskus veteen piirretty viiva.

Tunne-elämän tutkiminen ei ole ihan helppoa. Pohdimme yhdessä, mitkä tekijät vaikeuttavat tunne-elämän tutkimista. Satu Häkkinen toi esille joitakin asioita, jotka aiheuttavat psykologille päänvaivaa. Tutkijan täyttyy pystyä huomioimaan asiakkaan sen hetkinen mieliala. Toisinaan tarvitaan enemmän aikaa ja luovuutta esim. ahdistuneen tai levottoman asiakkaan kanssa. Tutkijan toiminnan ja persoonallisuuden osuus vuorovaikutuksessa voi vaikuttaa tutkimusprosessiin. Joskus jo alkuun pääsemiseen tarvitaan varsinaista mielen akrobatiaa, kun asiakas on jo valmiiksi päättänyt, että psykologi-täti on viimeinen henkilö, jota hän haluaa tavata.

Satu vertasi tunne-elämän tutkimista valospotteihin, jotka valaisevat vain tietyn alueen tutkittavasta ilmiöstä. Se kuinka monta spottia on käytettävissä ja mihin kohtaan ne osoittavat, vaikuttaa siihen mitä puolia voidaan nähdä. On mahdotonta nähdä ilmiötä täydellisenä kokonaan, aina jotain jää pimentoon.

Tunne-elämän tutkiminen onkin laajempi prosessi, kun mitä ensin alkuun tulee mieleen. Sitä ei voi tutkia irrallaan muista kokonaiskehityksen osa-alueista. Tietynlaiset kehitykselliset häiriöt tuottavat helposti sellaisia pulmia, jotka vaikuttavat ensin tunne-elämän vaikeudelta. Esimerkiksi tarkkaavuushäiriö hankaloittaa lapsen toimintaa sosiaalisissa tilanteissa. Ylivilkas ja tarkkaamaton lapsi voi olla taipuvainen ohittamaan tärkeitä sosiaalisia vihjeitä eikä ehkä ehdi ennakoimaan tai arvioimaan sosiaalisia tilanteita. Tällöin lapsen käyttäytyminen saattaa näyttää samalta kuin sellaisen lapsen, jolla on puhdas tunne-elämän häiriö. Sosiaalisen toiminnan pulmia ja mm. pakko-oireita esiintyy tyypillisesti myös autismikirjon häiriön lapsilla, jolloin sitä on vaikea erottaa tunne-elämän häiriöistä.

Satu esitti oman mallinsa tutkimuksen toteuttamisesta. Hän korosti tutkimusprosessissa lapsen ja vanhempien haastattelujen tärkeyttä sekä koko verkoston mukaan ottamista. Haastatteluja voi tehdä usealla tapaamisella tai jakaa haastattelut työparin kanssa. Nähdäkseen vanhempien ja lapsen välisen vuorovaikutuksen on alkutapaamisessa hyvä tavata heidät yhdessä. Lapsen pitäminen puheen keskiössä voi olla hankalaa ja ongelmia voi tuottaa myös esim. vanhemman oma väsymys, jolloin hän saattaa kertoa lapsestaan pelkästään negatiiviseen sävyyn. Alkuhaastattelussa on hyvä keskittyä hyvin sujuviin asioihin hankaluuksien sijaan.

Vanhempien kertoma tieto lapsesta on korvaamatonta, sillä heillä on ainutlaatuinen näkökulma lapseen, joka kattaa koko kehityshistorian. Vanhemmilta on tärkeää kartoittaa lapsen varhaisvaiheet, arjen sujuminen lapsen kanssa sekä vanhempien omat taustat. Haastattelun pohjana voi käyttää erilaisia lomakkeita ja kyselyitä, esim. Viivi, SDQ, CBCL, opettajan täyttämä Kesky.

Koulun ja muun verkoston näkökulma lapsen arjen toiminnasta täydentää psykologin käsitystä lapsen vahvuuksista ja haasteista. Lapsen kuntoutumisen kannalta on usein ensiarvoisen tärkeää ottaa verkosto mukaan palautteeseen ja tukitoimien suunnitteluun. Monesti on tärkeää, että esim. koulussa osataan oikealla tavalla ja oikeassa tilanteessa tukea lasta.

Tutkimustilanteessa lapsen kanssa psykologi voi havainnoida monia asioita lapsen käyttäytymisessä. Esim. vuorovaikutuksen sujuvuus, pettymysten sietäminen, kannustuksen vastaanottaminen ja leikkitilanteet kuvaavat lapsen tapaa toimia ja ajatella.

Lapsen haastattelun apuna ja kontaktin luomisessa voi käyttää vaikka erilaisia kortteja esim. vahvuus- ja nallekortteja. Lasta voi pyytää piirtämään omakuvan tai perhepiirroksen vaikka eläiminä, joiden pohjalta voi jatkaa jutustelua. Muita välineitä voivat olla esim. lauseentäydennyslomakkeet ja masennuskyselyt, joista voi saada hyviä keskustelunaiheita.

Haastattelujen jatkeeksi Satu käyttää kognitiivisia ja tunne-elämän testimenetelmiä. Wechslerin testien ja neuropsykologisten testien käyttö tunne-elämän tutkimuksessa on tarpeellista kehityksellisten häiriöiden poissulkemiseksi. Esim. yleinen käsityskyky-osatehtävästä voi arvioida lapsen suhtautumista yleisiin normeihin ja sääntöihin. Satu pitää Rorschach-CS:a hyvänä menetelmänä, mutta koulupsykologin työhön se ei, ainakaan meille tunnu istuvan yhtä hyvin. Käytännönläheisessä työssä projektiivinen menetelmä tuntuu meistä oudolta ja ainakin me kaipaisimme syvällistä koulutusta uskaltautuaksemme ottamaan Ro:n käyttöömme. Herättäisikö tällainen ns. epämääräisiä ärsykkeitä sisältävä testi kesken koulupäivää hankalia tunteita? Muita menetelmiä ovat esim. TAT, ORT, MAPS, CAT.

Haastattelun ja menetelmien käyttämisen jälkeen onkin sitten aika palautekeskustelulle. Palaute on Sadun mukaan hyvä antaa erikseen perheelle ja verkostolle. Psykologi voi antaa palautteen yhtä aikaa tai erikseen vanhemmille ja lapselle. Verkosto saa palautteen vasta sen jälkeen. Hyvä palaute on konkreettista ja käytännönläheistä. Siinä on tärkeä korostaa lapsen voimavaroja. Tarkoitus on että lapsen elämässä olevat henkilöt saavat eväitä lapsen tukemiseen arjessa. Jatkosuosituksissa esitetään jatkotutkimus- ja -hoitoehdotus. On tärkeää huomioida suosituksissa, mihin perhe on motivoitunut.

Koulutuspäivä oli onnistunut ja mukavaa vaihtelua arkipäivän puurtamiseen. Mukaan jäi paljon hyviä ideoita omaan työhön. Seuraava koulutuksen tarve olisikin kuinka tätä saatua tietoa sitten jäsennetään riittävästi, jotta saadaan ne lasten vanhemmat vakuuttumaan perheneuvolan tarpeellisuudesta tai psykiatrista hoitokoneistoa uskomaan siihen, että juuri tämä lapsi tarvitsee heidän asiantuntemustaan.