Koulutus: Alakouluikäisen tunne-elämän arviointi –koulutus, kouluttajana Risto Valjakka (PsL)
Artikkelin kirjoittanut: Mira Helimäki

UPSY KOULUTTI PSYKOLOGEJA

Perjantaina 3. kesäkuuta Helsinki uhkui jo aamusta kesäistä lämpöä. Pasilan kirjaston auditorio alkoi täyttyä Upsyn psykologeista, jotka olivat kiinnostuneita syventämään tietämystään lasten tunne-elämän arvioinnista. Koulutuspäivän teema oli etukäteenkin jo yhtä kuumottava kuin oli kesäpäivän hellelukemat. Risto Valjakan (PsL) aloitussanoissa tuli käsittääkseni sanottua ääneen jotain kohtalaisen yhteistä ja yleistä psykologien kokemaa avuttomuuden tai epämääräisyyden tuntoa tunne-elämän arviointipyyntöjä kohtaan. Saimme viettää yhdessä päivän teeman äärellä, joka herättää psykologikunnassa ehkä laajemmiltikin kollektiivista ammatillista epävarmuutta ja ”paljastumisen” pelkoa. Uskon, että kokemus saattoi olla jo sellaisenaan merkittävä, jopa katarttinen. Sen lisäksi, että kouluttaja onnistui sanoittamaan yhteistä kokemusta teemasta, joka on jo lähtökohdiltaan vaativa, hän myös tarjosi kollegoilleen konkreettisia välineitä lähestyä epämääräistä teemaa jäsennellysti ja strukturoidusti, huumorilla höystettynä. Koulutukseen osallistuvat olivat saaneet tutustua päivän teemoihin jo etukäteismateriaalien avulla. Materiaalia oman työnsä kehittelyyn jaettiin runsaskätisesti. Päivän annista jäi kiitollinen ja innostunut olo. Tietoisuus siitä, että tunteet ilmenevät aina käytöksenä, ajatuksina ja tekoina, kirkastui.

Mistä puhumme, kun puhumme tunne-elämän tutkimuksesta

70-päistä psykologikuntaa muistutettiin tärkeästä lähtökohdasta: kaikkea arviointi- ja tutkimustyötä tulisi ohjata tutkimuskysymys. Jos kysymystä ei määritellä ei ole myöskään mitään, mihin vastata. Ihmisen hätä puhelimessa tai tutkimuspyynnön epämääräisyys voi sokaista myös arvioitsijan, minkä tuloksena voi syntyä paljon tekstiä kaikesta ja ei-mistään, jota kukaan ei jaksa lukea. Tästä seuraa helposti turhautumisen lisäksi myös ammatillisen epäonnistumisen tunne, mikä on vältettävissä, kun muistaa jo graduseminaarista tutun ohjeen tutkimuskysymyksen keskeisyydestä. Psykologin omalla vastuulla onkin viime kädessä, että käsistä lähtevä lausunto vastaa konkreettisesti johonkin määriteltyyn kysymykseen. Tutkimuksen pyytäjä on kiinnostunut siitä, miten ongelmalliseksi koettua käytöstä voi lieventää ja mitä asiantilan muuttamiseksi voidaan tehdä. Valjakan empiirisen kokemuksen mukaan tunne-elämän tutkimusten kolme yleisintä funktiota on selventää lapsen kokemusta, kehityksellisiä puutteita ja konflikteja.

Valjakka toi hyvin esiin faktan, että vaikka käytännön työ lasten kanssa muistuttaa usein hyvin kaukaisesti akateemista tai tieteellistä työskentelyä, ellei lattialla könyämistä tai Uno-korteilla pelaamista sellaiseksi lasketa, psykologin työn tulisi kuitenkin perustua tavoitteelliseen ja tutkimuskysymyksen kannalta mielekkääseen toimintaan, jota ohjaa jokin teoreettinen tukiranka tai jäsentävä viitekehys. Psykologin ammatin kognitiivinen komponentti palaa aina yksinkertaisten peruskysymysten äärelle. Kuin viisas filosofi tai salapoliisi hän on kiinnostunut ilmiöistä, jotka tapahtuvat yksittäisten tilanteiden tasolla. Tämän tason puutteet ovat usein epäonnistuneen tutkimuksen helmasynti. Taustalla voi olla kiire tai malttamattomuus pysyä tutkimuksessa juuri tällä konkreettisten tilanteiden tasolla. Malttia pysyä riittävän pitkään ”mitä, milloin, missä, ketä paikalla, mitä tilannetta edelsi ja seurasi” –kysymyksissä, voi edistää Valjakan mukaan tilanteiden hidastaminen esimerkiksi sarjakuvien piirtämisen, nukketyöskentelyn tai piirtämisen avulla. Ensimmäisen tason analyysin nyrkkisääntönä voisi olla periaatteet ”keep it simple tai back to the basics”.

Opimme, että huolellista tilanneanalyysia seuraa ongelman tason analyysi. Tässä vaiheessa oleellista tiedonkeruun kannalta on selventää, miten usein ongelma ilmenee, kuinka suurta vaihtelua esiintyy voimakkuudessa ja kestossa, mitä lievittämiskeinoja on jo yritetty ja mikä on toiminut. Ongelmatason analyysissa keskeistä olisi selvittää muun muassa tutkittavan ehdollisia uskomuksia, temperamenttia, paineensietokykyä, kiintymysmallia, sosiaalisia taitoja jne. Valjakka esitteli päivän aikana teoreettisia mallinnuksia tutkijoilta, jotka ovat osoittautuneet tehdyn työn kannalta käyttökelpoisiksi. Jaetun asiantuntijuuden merkitys korostuikin päivän aikana mielestäni hyvin. Yhteisen hyvän nimissä saamme tukeutua jo tutkittuun tietoon, joka ei välttämättä edusta totuutta, mutta valistunutta yritystä kuvata todellisuutta tietyin rajatuin edellytyksin. Käytössä olevat teoriat ja jaottelut auttavat meitä sijoittamaan yksilöllisen käyttäytymisen johonkin isompaan viitekehykseen, tunnistamaan yksilöllisessä käyttäytymisessä lainalaisuuksia, jotka ankkuroivat yksilölle tyypilliset tavat esimerkiksi liittyä toisiin ihmisiin tai puolustautua toisilta yksilön tarpeita palveleviksi mielekkäiksi toimintatavoiksi. Tässäkin tasossa pätee mielestäni salaisuus, että kaikkein yksityisin tulee avanneeksi tien johonkin hyvin universaaliin.

Tunne-elämän arviointitutkimuksen kolmanneksi tasoksi Valjakka nimesi tapauksen tason. Keskeistä siinä on elämäkerralliset faktat ja vanhempien haastattelu. Kliinisessä arvioinnissa haastattelu on aina ensisijaisin tutkimusmenetelmä, Valjakka muistutti ja myös luotettavin. Tutkimusten mukaan se ennustaa toimintaa ja käyttäytymistä kaikkein luotettavimmin. Psykologin työnkuva onkin hyvin pitkälle tiedonkeruuta erilaisin menetelmin. Meiltä odotetaan, että tieto, joka on jo olemassa, saisi jäsentyneen ulkoasun. Jokainen tutkija joutuu kasvokkain tiedon validiteetin kanssa, kuinka luotettavaa keräämämme ja tulkitsemamme tieto loppujen lopuksi on. Tiedämme, että se, mitä näemme, eivät ole puhtaita havaintoja, vaan intentiomme ohjaamia tulkintoja. Meidän tulee tiedostaa, että jokainen valitsemamme tutkimusmenetelmä ohjaa tutkimusta vääjäämättä johonkin suuntaan. Kill your darling –periaate on jokaiselle tutkimusta tehneelle tuttu. Fakkiinnumme helposti tutkimushypoteeseihin tai lempitutkimusvälineisiimme, jotka syystä tai toisesta miellyttävät meitä. Niin kauan kuin ihmiset tekevät tätä työtä, kaikki sudenkuopat eivät ole vältettävissä, mutta uskon vankasti, että tietoisuuden tason lisääminen parantaa työntekomme laatua. Koulutuksen merkitys on tässäkin suhteessa tärkeää.

Mielestäni päivän isoin anti oli sen muistuttamisessa, että jokaisella käsitteellä on oma anatomiansa, jonka voi kirjaimellisesti purkaa osiin. Tunteita arvioitaessa psykologin keskeinen tehtävä on päästä operationaalisuuden tasolle, ohjata yksilö ilmiötasolta käytänteiden ja konkreettisten tilanteiden tasolle. Psykologien tulee olla kiinnostuneita kysymyksistä: mitä, kuka ja milloin? Yksinkertaiset kysymykset johdattavat meidät sen äärelle, että jokaisen tunteen takana on jokin konkreettinen tilanne, jonka on laukaissut jokin ajatus, uskomus ja joka ilmenee käyttäytymisenä. Mitä enemmän arvioitsija pystyy pysymään tätä selvittäessä käytännön tasolla ja nykyhetkessä, sitä todennäköisesti hän tulee keränneeksi riittävästi ja kattavaksi tietoa tästä osa-alueesta. Edellä mainittujen kysymysten sijaan psykologit usein sortuvat Valjakan mukaan miksi-kysymyksiin. Imu kysymään arvioinnin kohteen motiiveja on hänen mukaansa perua psykologien omasta tirkistelyn halusta. Omien motiiviemme tarkastelu työtä tehdessämme onkin aika ajoin ajankohtaista, tarpeellista ja opettavaista. Toisten tunne-elämän tutkiminen edellyttää myös omien tunteiden tutkimista ja ymmärtämistä. Keskeneräisyyden hyväksyminen ja epävarmuuden sietäminen kuuluu kiinteänä osana psykologin työhön. Sen sietämiseen tarvitsemme toisiamme. On turvallista ja ilo kasvaa yhdessä muiden Upsylaisten kanssa.